Läheisen kirjoitus: Kahvoja elämän ovilla

Jumalan yliluonnollinen todellisuus - ainoa lopulta pysyvä todellisuus - pulpahtelee arkisissa tilanteissa. Joskus se ilmenee vaatimattomissa, etten sanoisi banaaleissa ympäristöissä.

Ennen uskoonpääsyäni etsin totuutta. Kaipasin myös epämääräisesti yhteyttä itseäni ja elämää korkeampaan ja suurempaan. Ihminen on sellainen.

Tämä hämärä kaipuu sai minut maleksimaan hautausmailla ja ehkä siellä miellytti myös jonkinlainen ajattomuuden tunne.

Olin kääntynyt Jumalan puoleen, mutta menin tapani mukaan edelleen hautausmaalle. Käteni oli jo portin kahvalla, kun sisimmässäni kajahti: "Ei Hän ole kuolleitten Jumala, vaan elävien, sillä kaikki Hänelle elävät!" Asia tuli sillä selväksi eikä hautausmailla käynti ole sen koommin kiinnostanut, ei missään mielessä.

Tosin lupasin kerran itsessäni olevalle pienelle tytölle, että vien hänet äidin haudalle itkemään, kaikessa rauhassa. En ole vielä vienyt, on niin paljon muuta tekemistä.

Ensimmäiset vuodet Jumalan lapsena olivat -- no, mitäpä niistä sanoisi: ankaria ahdistuksia ja lohdutusta, häpeää möyryttäviä möhlinkejä ja rohkaisuja jatkaa taas; vierauden kokemista ja ihmisten osoittamaa rakkautta.

Olin kerran noina alkuaikoina menossa Tampereelle ostoksille. Olin ollut ahdistunut jo pitemmän aikaa. Juuri kun olin tarttunut ostoskärryn kahvaan, mielessäni kajahti taas:" Herra tukee kaikkia kaatuvia ja kaikki alas painetut Hän nostaa."

Isäni sairastui syöpään yli 60-vuotiaana. Vähän ennen asian paljastumista hän tokaisi ystävälleni:" En minä ole kenellekään mitään pahaa tehnyt!"  Ei siis kannattanut hänelle sanoa mitään Jumalasta.

Kun elinpäivät vähenivät ja hänkin tiesi sen, menin kerran yläkerrasta alakertaan. Juuri kun olin avaamassa hänen keittiönsä ovea, tunsin erityisen rauhan läikähtävän rinnassani. Ihmettelin sitä.

Isäni sanoi: "Etkö kuullut, kun huusin? Käteen sattui niin kovasti!"  Kerroin, että lapset metelöivät ja televisiossa oli menossa Urheiluruutu, joten se oli kovalla äänellä.

Sitten hän sanoi: "No ei se mitään. Minulla on auttaja ja hän on Jeesus Kristus."

Yksi kahva on, johon en ole tarttunut. Sitä sanotaan "pitkäksi rivaksi". Tai "Prisman pohjoispääksi", nimitys, jonka siellä, lähimmässä Alkossa, usein asioineet naapurit kaupalle antoivat.

Avioliiton alkuaikoina vedin kerran tunnemylläkässä, itkunsekaisessa raivossa ja avuttomuudessa pienen konjakkipullollisen. Teko tuntui niin pahalta askeleelta, että soitin ja kerroin asian ystävälleni.

Suorasukaisena ihmisenä hän karjaisi: "Älä nyt sinä enää ala leikkiä sillä! Kun olet lapsia tähän maailmaan synnyttänyt, huolehdi niistä myös!!"

"Ystävän lyönnit ovat luotettavat, se on öljyä minun päähäni,..." Juuri tuota tarvitsin, juuri tuota, en yhtään vähempää, en yhtään muuta.

 

Läheinen, Kehä III yläpuolelta